Liikuntakampanjoiden ja -ohjelmien tavoitteena on yleensä muuttaa kampanjoinnin kohteiden ajattelua ja käyttäytymistä sekä organisaatioiden toimintakulttuureja. Mutta olisiko seuraavaksi otettavakin tavoitteeksi liikunnan edistäjien oman ajattelun ja käyttäytymisen muuttaminen?

Tällainen kysymys nousi mieleeni, kun tutkin yli 700 liikuntakampanjaa, joita on organisoitu Suomessa 2. maailmansodan jälkeen. Tulos hämmensi: vuosikymmenet vaihtuvat nopeammin kuin suomalaisten liikuntakampanjoiden sisällöt, keinot ja viestit!

Liikunnan edistäjät ovat kyllä hyödyntäneet nopeasti oman aikansa uusia välineitä, kuten radio- ja TV-kanavia, askelmittareita, verkkosivuja ja mobiilisovelluksia. Mutta valitettavan usein uusissa kattiloissa on tehty keitoksia vanhoilla resepteillä. Vielä 2000-luvullakin kampanjamateriaaleissa kävelevät, uivat, hiihtävät ja pyöräilevät matti meikäläiset ja elli esimerkit luonnossa ihanteellisissa olosuhteissa, hyväntuulisina laadukkaissa liikuntavarusteissa ja tietenkin yhdessä ystäviensä kanssa. Liikkumista argumentoidaan kunnolla, terveydellä, ystävillä ja hyvällä ololla.

Jos mitään ei muuta, on turha odottaa toisenlaista lopputulosta.

Mikäli liikunnan tai liikkumisen edistäjät eivät muuta omaa ajatteluaan, toimintatapojaan, kampanjoitaan ja niiden viestejä, on turha kuvitella, että kampanjoiden kohderyhmienkään ajattelu- tai liikkumistavat muuttuvat.

Olisi siis jo aika muuttaa omaa käyttäytymistä. Mutta mistä aloittaa?

Ensiksi voisi olla paikallaan tehdä ajatusleikki: mitä tapahtuisi, jos lopettaisimme heti kaikki aktiiviset liikunnanedistämistoimet. Romahtaisiko suomalaisten liikkuminen merkittävästi? Tuskin. Entäpä jos jatkaisimme tätä aikalisää kokonaisen kuukauden? Eipä siitäkään mitään valtavaa katastrofia syntyisi. Mutta jotain uutta ja vaikuttavaa voisikin syntyä, jos jatkuvan tekemisen ja touhuamisen sijaan istuttaisiinkin alas, pysähdyttäisiin hetkeksi ja mietittäisiin, mitä tällä kaikella tarmokkaalla puuhaamisella tavoitellaan.

Mihin yritetään vaikuttaa? Kenen ongelmia tässä ratkaistaan, omia vai heidän, joihin pontevia toimia kohdistetaan? Ovatko tiedot kohderyhmien ajattelusta, arvoista, tarpeista ja käyttäytymisestä riittävät? Millä perusteella valitaan juuri nämä keinot ja tavat vaikuttaa? Miten seurata kehitystä ja korjata tarvittaessa kurssia?

Ensimmäinen ehdotukseni koski ohjelmien ja kampanjoiden käytännön toteuttajia. Toisen ehdotukseni suuntaan heille, jotka päättävät rahoituksesta.

Suomalaiselle liikunnan edistämistoiminnalle on ollut erittäin tyypillistä lyhytjänteisyys.

Toiminta tai kampanja on lähes poikkeuksetta lopetettu juuri siinä vaiheessa, kun kentällä suuremmat tekijäjoukot ovat vasta saaneet juonesta kiinni. Rahoitus on suunniteltu yleensä 2–5-vuotiseksi. Tämä on erittäin lyhyt aika, kun halutaan vaikuttaa pysyvästi ihmisten käyttäytymiseen tai organisaatioiden toimintakulttuureihin. Jatkossa toivoisin näkeväni enemmän laadukkaita, pidempikestoisia ja hyvin rahoitettuja ohjelmia ja kampanjoita nykyisen sirpaleisen rahoittamisen sijaan.

Tulevaisuudessa liikuntaa ja liikkumista edistävät toimet ja tekijät erottuvat toisistaan todennäköisesti nykyistä selvemmin. Meidän kaikkien etu olisi, että liikkumisen edistämisessä ei tehtäisi samoja pummeja, joita liikunnan edistämisessä on tehty sen yli satavuotisen historian aikana.

Maria Rantala
viestinnän asiantuntija, tutkija
LIKES-tutkimuskeskus
maria.rantala[at]likes.fi

Kuvat: Maria Rantalan kuva/Jouni Kallio, artikkelikuva KKI-ohjelma/Studio Juha Sorri